Farewell

Vietettiin eilen meidän tyttöporukalla mun ja Julian läksiäisiä. Julia on siis myös lähössä Yfun kautta vaihtoon, Jenkkeihin Nebraskaan.
  Koska Afrikan jälkeen mulla on ollut vaan tää yks viikko Suomessa, niin en järkkäilly sen isompia läksiäisiä vaan oltiin vaan pikkuporukalla. Mutta jos totta puhutaan, niin näin se meni musta loppujen lopuks kaikkein kivoiten! Ihana ilta tuli vietettyä kaikkein rakkaimpien kanssa ♡ Kokattiin hamppareita ja jälkkäriks suklaa fondueta, namnam. Toissapäivänä vietettiin yhellä toisella pikkuporukalla one last tyttöjen iltaa, ja sekin oli tosi onnistunu ilta! En vielä saanu niitä kuvia, mutta saatan julkasta nekin vielä jossain vaiheessa.
  Ylipäätään tää vika viikko on menny tosi hyvissä merkeissä! Oon yrittäny nähä mahdollisimman paljon kaikkia kavereita ja löytää aikaa perheellekkin ottamatta kuitenkaan liian isoa stressiä. Totta kai kokoajan lasken päiviä ja yritän jotenkin saada kaiken mahtumaan mun aikatauluun ilman, että ajan itteeni kuitenkaan ihan loppuun! Ja mulla väistämättä jää näkemättä paljon sellasia kavereita, keitä olisin halunnut ehtiä nähdä :(  Tänään lähen mökille yheks yöks, koska haluun olla perheen kanssa ja meille tulee vieraita. Sunnuntaina taas on sukulaisläksiäiset ja maanantaina yritän ottaa vaan mahdollisimman iisisti ja olla varmaan perheen ja parhaiden kavereiden kanssa.
  Oon jo sanonu muutamalle rakkaalle hyvästit. Vaikka ei se helppoa ole ollut, niin mua ei jotenkin sureta tai jännitä lähteminen yhtään niin paljon kuin mitä voisi. En varmaan vaan saa sitä mahtumaan mun päähän kunnolla, että tuun olemaan niin pitkään poissa. Tuntuu aina viimeistä kertaa halatessa, että olisi lähdössä vaan jollekkin parin viikon matkalle, enkä ihan oikeasti vuodeksi pois. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa, kuin vaihtoon lähteminen, joten ehkä siksi en oikeen osaa käsittää sitä. Oon huomannu, että nyt vikalla viikolla hetkenkin yksin oleminen on ollut mulle tosi vaikeeta. Oon yleensä sellanen ihminen, että viihdyn yksin ihan hyvin ilman mitään ongelmia. Nyt kuitenkin alkaa ahdistamaan heti kun olen yksin ja alan ajattelemaan liikaa. Eilenkin kun sanoin good byet Matildalle, niin muhun oikeestaan vasta keskellä yötä iski, että herran jumala miten pitkä aika kymmenen kuukautta on! Kunnolla varmaan tajuan tän kaiken varmaan vasta lentokentällä. Tunnen itteni sen verran hyvin, että tiedän, että tuun pillittämään kuin pikkuvauva.