En oikeen ees tiedä miten alottaa. Mulle iski yht äkkiä tosi vahva tunne kirjoittaa mun fiiliksistä ja miten mulla menee. Thanksgiving sai mut tajuamaan miten paljon mulla on asioita, joista olla kiitollinen. Oon ensinnäkin todella kiitollinen mun vanhemmille kotona. Heidän ansiostaan olen saanut elää unelmaa ja kokea todella paljon uusia asioita. Heidän ansiostaan mä olen täällä just nyt. Vaihtarina olen oppinut muutenkin arvostamaan Suomea, omaa perhetta ja kavereita entistä enemmän. En todellakaan väitä että Amerikassa olisi maana mitään vikaa, päin vastoin rakastan tätä maata ja kulttuuria, etenkin Oregonia! Mutta jollain tavalla Suomen taakse jättäminen on saanut mut ymmärtämään miten tärkeä mun kotimaa on mulle. Oon aina ollut ylpeesti suomalainen, mutta nykyään olen vielä vahvemmin. Rakastan matkustamista ja haluan nähdä maailmaa ja ehkä jopa asua ulkomailla uudestaan jossain vaiheessa. Mutta silti Suomi on aina mulle se maailman paras paikka. Tietenkin olen älyttömän kiitollinen mun host-perheelle. Suurelta osalta heidän ansiostaan mun vuosi on ollut niin onnistunut. Olen kokenut ja nähnyt älyttömän paljon. He ovat saaneet mut tekemään päätöksen, että kun mä olen aikuinen, niin aion myös hostata vaihtareita! Nyt tajuan miten tärkeä osa hyvä ja sopiva host-perhe on.Tiedän, että mun blogista saattaa helposti saada semmosen kuvan, että mun elämä täällä olisi kuin ruusuilla tanssimista. Oon yleensä aina tosi optimistinen ihminen ja yritän nähdä aina hyvät puolet kaikesta. En nää mitään syytä jäädä rypemään negatiivisissa asioissa, joten niistä kirjoittaminen tuntuu vaikealta.
Mulla ei ole oikeastaan ollut mitään suurempia vastoinkäymisiä, mutta silti jokainen varmaan tajuaa, ettei vaihtarina olo ole aina niin ruusuista. Ei vaikka olisi kuinka hyvä perhe ja osavaltio ja kaikki. Vaikka kulttuuriin tottuu aika nopeasti, niin silti välillä tulee hetkiä jolloin on reilusti ulkona omalta mukavuusalueelta ja jolloin tuntuu ettei mikään onnistu. Ja sitten on tietenkin se koti-ikävä. Mulle marraskuu oli kaikkein pahin koti-ikävä kuukausi tähän mennessä. Opin kuitenkin tosi nopeasti mikä on mulle parhain tapa unohtaa ikävä. Mulle paras tapa on olla ajattelematta koko asiaa. Yritän pitää itteni kiireisenä ja yrittää unohtaa koko asian. Tiedän, että vaihtareiden kavereille ja myös perheelle on varmaan todella vaikea ymmärtää, jos vaihtari ei halua pitää yhteyttä. Tai ei halua on liian vahvasti sanottu, mulle se on enemmänkin ei pysty. Tätä on tosi vaikea selittää ja varmaan myös ymmärtää. Mä olen itse huomannut että löysemmin yhteyden pitäminen helpottaa koti-ikävään. Koti-ikävä hetkellä ainoa juttu jota haluisin tehdä olisi yhteyden pito. Mutta jos ottaisin usein kotiin yhteyttä, ei sekään toimisi. Luultavimmin haluaisin aina vaan enemmän ja enemmän. Kuulostaa kamalalta, mutta helpoin tapa selittää on, että vaihtarina on vähän kuin huumeaddikti ja kotimaa on huume. Aina kun ottaa yhteyttä kotimaahan, niin ikävä helpottaa hetkeksi, mutta hetken kuluttua ikävä on entistä kovempi.. En oikeastaan puhu just nyt itsestäni. Oon löytänyt mulle aika hyvän tasapainon Suomen ja Amerikan välillä, vaikka haluisinkin pitää paremmin yhteyttä moniin kavereihin! Mutta tiedän muutaman vaihtarin, jotka elää tosi vahvasti toinen jalka kotona ja toinen täällä, ei vaan onnistu. Ja musta tuntuu, että ehkä yritän samalla myös selittää, miksi vaihtarina yhteyden pito on vaikeaa ja ei ehkä edes kannattavaa. Kaiken tän lisäksi mun ongelmana on myös 10h aikaero, jonka takia lähinnä vaan aamut on mulle hyvää skypetys aikaa..
En edes ajatellut näitä juttuja sen kummemmin ennen kuin vasta pari viikkoa sitten. Johtuu varmaankin siitä, että nyt kun cross country on loppu, niin mulla on tosi paljon enemmän vapaa-aikaa. Oon kyllä usein kavereiden kanssa tai teen jotain host-perheen kanssa jotain. Joskus se on vaan vaikeempaa kun melkeen kaikki mun kaverit tekee jotain koulun talvilajeja. (En ite oo missään joukkueessa koska ainoot vaihtoehdot on uinti ja koris.. En tykkää uimisesta ollenkaan, joten 6 kertaa viikossa ois ihan liikaa ja korikseen oli try outsit ja en ois millään päässy siihen joukkueeseen, meiän koulu on nikn hyvä :-D) Mutta enköhän mä jotain keksi, mulla on muutamia juttuja mielessa mitä haluisin tehä nyt talvella.
Oon myös muutamassa klubissa, esimerkiksi Model UN. Se on periaatteessa kuin YKK! Huhtikuussa mennään yhdessä johonkin konfferenssiin väittelemään meidän omien maiden ja aiheiden puolesta. Mun maa on Colombia ja human rights. Oon tosi innoissani tulevasta konfferenssista, koska pääsen taas kokemaan jotain ihan erilaista.
Mun ajatukset lähti selvästi vähän harhailemaan, mutta eipä se mitään.. Puhuttiin koti-ikävästä muutama päivä sitten parin vaihtarin kanssa ja oltiin kaikki samaa mieltä näistä asioista :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti