Suunnittelin tän postauksen kirjoittamista silloin kun mulla oli kaksi kuukautta jäljellä. Se jostain syystä kuitenkin unohtui/en vain ikinä saanut aikaiseksi ja nyt onkin enään vähän yli kuukausi kotiin lähtöön. Hoen samaa joka ikisessä postauksessa ja ittelleni ja kavereille tyyliin joka päivä, mutta ihan hullua miten aika viilettää.
Yhdellä sanalla jos pitäisi kuvailla mun fiiliksiä niin sanoisin, että sekavat. Ylhäällä olevan kuvan teksti pitää sata prosenttisesti paikkansa. Kuukauden kuluttua olen palaamassa kotiin, tuun tapaamaan mun perheen ja kaverit yli 11 kuukauden jälkeen. Kuitenkin samaan aikaan se meinaa, että mun täytyy lähteä mun host-perheen ja kavereiden luota täällä toisella puolella maailmaa.
Näin myös toisen quoten joka sanoi jotenkin näin : "you build a life for 17 years and leave it for 10 months or you build a life for 10 months and leave it forever. Which one is harder?" Voin kertoa, että jälkimmäinen. Totta kai Suomessa hyvästien jättäminen oli rankkaa, mutta sitä kuitenkin tiesi samalla, että kaikki se oli väliaikaista. Kotiin tullessa kaikki tulee olemaan kutakuinkin samoin. Totta kai asiat ja ihmiset ovat muuttuneet jonkin verran ja varmaan olen itsekkin muuttunut, mutta mitään radikaalia muutosta (ainakaan toivottavasti) ei ole tapahtunut.
En usko, että sanoessani hyvästit mun host-perheelle ja parhaille kavereille ne ovat ne viimeiset. Mutta vaikka olen varma, että palaan vielä joku päivä Oregoniin, minulla ei ole mitään varmuutta milloin se tapahtuu. Muutenkin suurin osa mun kavereista on senioreita, joten heidänkin elämässään alkaa ihan uusi vaihe collegeen mennessä. Mun kaverit ovat muuttamassa ympäri Oregonia ja jopa muihin osavaltioihin. Tavallaan se helpottaa mun lähtöä, koska tiiän, että samalla kun mä lähden kotiin melkein kaikki muutkin muuttavat McMinnvillestä. Huh, mulla alkaa nousta kyyneleet silmiin, pakko vaan uskoa, että vielä palaan. Toisaalta tiedän, että vaikka palaisin takaisin, niin kaikki tulee olemaan niin erilaista, mikä tuntuu aika pelottavalta. En ole enään se suomalainen vaihtarityttö, joka elää amerikkalaisen elämää. Totuus on, että noin kuukauden kuluttua mä sanon hyvästit en pelkästään ihmisille ja paikalle, mutta myös mun elämällä sellaisena, kuin se on juuri nyt.
En halua kuulostaa liian masentuneelta.. Haluan sanoa, että vaikka lähteminen tuntuu vaikealta, niin uskon, että se voisi tuntua vielä vaikeammalta. Tiedän, että elin mun elämää täällä oikeasti ihan täysillä ja sillä asenteella, että en halua jälkikäteen katua tilaisuuksia, joita en käyttänyt. Kun lähden voin olla varma, että sain parhaan mahdollisen vaihtovuoden ja että tämä kaikki pysyy tietyllä tasolla mun mukana. Koko vuosi on ollut vielä mahtavampi kuin mitä olisin voinut kuvitella. Enkä voisi olla kiitollisempi niin mun perheelle Suomessa, kuin mun host-perheelle täällä. Sekä tietysti kaikille muille jotka ovat tukeneet mua kummallakin mantereella. En voi edes uskoa, miten onnekas olen.
Vaikka lähteminen pelottaa, niin samalla tuntuu kyllä hyvältä tulla kotiin. Näen ja pääsen vihdoin halaamaan monta ihanaa ihmistä, keitä olen ikävöinyt tämän vuoden aikana. Vihdoin pääsen taas saunaan ja syömään Suomalaista ruokaa. Saan takaisin ison annoksen itsenäisyyttä ja vapautta. Pitkästä aikaa voin puhua Suomea. Niin monta asiaa, pientä ja suurempaa, joita ikävöin ja joita olen oppinut arvostamaan entistä enemmän tämän vuoden aikana.
Palaan Suomeen monta kokemusta ja kaveria rikkaampana, maailmaa nähneenä ja entistä itsenäisempänä ja rohkeampana Annana.
Ei muuta kuin kohti uusia unelmia ja toteuttamaan seuraavia tavoitteita!
(ps. tiedän, että käytin samaa otsikkoa viime hyvästien lähestyessä, mutta Nalle Puh nyt vaan sattuu tietämään mistä puhuu :-) )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti